Attack of the Finnish Grumpy

Kirjoitetaanpa vähän kulttuurishokista ja stereotypioista. Sillä saan varmasti syyttää nimenomaan kulttuurishokkia siitä, että ulkomailla eläminen tuntuu nostavan suomalaisuuteni pintaan aivan ennennäkemättömin tavoin, niin hyvässä kuin pahassakin. Kulttuuriltaan ulospäinsuuntautuneemmassa Ranskassa minusta kuoriutuu nimittäin toisinaan puhdasrotuinen Suomenjurottaja, joka pistää niskakarvat pystyssä hanttiin keski-eurooppalaiselle etiketille.

Ranskalaismaisemassa Suomenjurottajan tunnistaa muun muassa siitä, että hän ei välittömästi hymyillen tervehdi jokaista tuntematonta kaduntallaajaa iloisella bonjourilla, vaan korkeintaan vilkaisee heitä kulmiensa alta. Ahtaalla kadulla Suomenjurottaja toki väistää vastaantulijaa, mutta ei koe tarpeelliseksi kajauttaa pardonia jokaisessa ohitustilanteessa, ellei mitään varsinaista törmäystä ole tapahtunut. Vielä vähemmän Suomenjurottaja kokee tarvetta pyydellä anteeksi kurottaessaan ottamaan jotain ruokapöydässä, eikä huomaa moukkamaisuuttaan santsatessaan ruokaa/juomaa/leipää tarjoamatta samalla muillekin.

Suomenjurottaja saa etenkin alkuun vakuutella ranskalaisille kanssaeläjilleen, etteivät hiljaiset hetket automaattisesti tarkoita jonkin olevan huonosti. Matkaillessa/ruokaillessa/vieraillessa hänen pitää toistella kaiken olevan ihan oikeasti kunnossa, vaikka viljeleekin ranskalaisia säästeliäämmin ”qu'est ce que c’est bon/on est bien/il fait beau” -ihastelurepliikkejä.

Smalltalkissa Suomenjurottaja on toivoton. Hiljattain tätä joutui todistamaan viaton kaupan kassa, joka halusi keventää jonotustunnelmaa kysäisemällä aikoiko Suomenjurottaja kypsentää ostamansa vihannekset. Tuijotettuaan kassaa ensin monttu auki töksäytti jälkimmäinen lopulta: ”Joo. Kui ni?” Hämmentynyt kassa selitti hämillään, että ajatteli vain kysyä, koska ei itse tiennyt miten kyseistä vihannesta voisi valmistaa.

Suomenjurottajan tapoja kummastellaan myös Ranskan naapurimaassa Saksassa. Siskoni vieraili äskettäin luonani saksalaisen poikakaverinsa kanssa. Tuli puhetta Air Francen lentokenttäbussien ahtaasta jalkatilasta ja kerroin, että edellisellä bussireissulla edessäni istunut matkustaja vei loputkin tilat kallistamalla penkkinsä selkänojan taaksepäin. Saksalainen kysyi, että kai huomautin asiasta. Tähän siskoni totesi nauraen: ”Ei tietenkään huomauttanut. Hän on suomalainen!” Jumankauta juu nääs Suomenjurottajahan ei asiaan puutu vaan matkustaa loppumatkan paalu otsassa. (Ranskalaisesta toimintamallista kerroinkin jo teksissä ”Ta guele, madame".)

Seuraavalla Suomen reissulla harkitsenkin hankkivani väinämöishatun (tai vastaavan ulkoisen merkin), josta ranskalaiset tietävät jo kaukaa olevansa tekemisissä eksoottisen Suomenjurottajan kanssa. Vaarana tietty on, että lätsä tulkitaan joksikin uskonnolliseksi symboliksi (kuten vanha kunnon antennipipa aikoinaan Espanjan lomalla) ja kielletään Ranskan mallin mukaan julkisilla paikoilla. Siinä kokisi sitten  ennestäänkin uhanalainen Suomenjurottaja olonsa vielä uhatummaksi.

Vakavissaan täytyy myöntää, että suomalaisilla olisi todellisuudessa paljon opittavaa ranskalaisista käytöstavoista ja saisin ottaa uuden kulttuuriympäristöni avoimielisemmin vastaan. Oli kuitenkin osuvaa, että kun kävimme katsomassa viimeisimmän Asterix-leffan, ”Asterix ja Obelix Britanniassa”, lempihahmojani olivat luonnollisesti leffan pelottomat viikingit, joiden pahin pelko oli pakkosivistyminen. Yritin selittää ranskalaiselle poikaystävälleni tätä perisuomalaista ominaisuutta, mutta hänelle vertaus Seitsemään Veljekseen ei oikein auennut.
Miten sitä sanottiinkaan, "maassa maan tavalla"… No, minähän omaksun ranskalaisilta vähän sitä kuuluisaa ”la résistancea” ja jurotan vaikka läpi harmaan patongin.

This book from 1947 pictures the attack of the Finnish Grumpy,
and apparently the counter attack of too many French croissants

Let's write a little about the culture shock and stereotypes. Cause I guess it's the culture shock that can be blamed for the new unseen ways my Finnish identity is surfacing here in France. I have noticed that in the extrovert France I time to time turn into this exotic Finnish Grumpy, who is stubbornly resisting the Central European etiquette.

The Finnish Grumpy can be spotted in the French landscap by the manner she isn’t cheerfully greeting every single stranger on the street with a bonjour, but at best glances at them under her eyebrows. On a cramped street the Finnish Grumpy steps aside, but doesn’t feel the urge to ‘pardon’ at every passing as there hasn’t been any actual collision. The Finnish Grumpy feels even less need to ‘pardon’, when reaching for something at the table, and doesn’t notice being a complete peasant helping herself to more food/drink/bread without serving the others as well.

The Finnish Grumpy has to, especially in the beginning, keep convincing the French that silence doesn’t necessarily mean something’s wrong. When travelling/eating/visiting she has to repeat that everything is really alright, even if she uses less of the ”qu'est ce que c’est bon/on est bien/il fait beau” -lines loved by the French.

Small talk is basically unknown to the Finnish Grumpy. The latest victim to this was an innocent supermarket cashier, who tried to cheer up the queueing by asking if the Finnish Grumpy was going to cook the vegetables she bought. After staring at her for a moment the Grumpy managed abruptly: “Yeah. Why?” The poor cashier explained that she only thought she’d ask, as she didn’t know how to cook the vegetable in question.

The manners of the Finnish Grumpy are also marveled at in France’s neighbor, Germany. My sister visited me recently with her German boyfriend. We talked about the cramped legroom of the Air France airport shuttle bus. I explained that the last time I took the bus, the person in front of me lowered the back of his seat and took even the rest of the small space. The German asked if I complained the guy about this. My sister laughed: “Of course she didn’t, she’s Finnish!” That’s right, like a good Finnish Grumpy would, I sat the rest of the journey in silent fury. (More about the French way to handle this type of situations in "Ta guele, madame".)

On my next visit to Finland I’m planning to buy this traditional Finnish hat (worn by the scouts) to warn the French from distance that they are dealing with an exotic Finnish Grumpy. There’s a danger, though, that the hat might be interpreted as a religious symbol and banned in public places, as the French custom has it. Then the already endangered Finnish Grumpy would be in even bigger danger.

But seriously, we Finns have lot to learn from the French etiquette, and I should be more open-minded in my new cultural environment. It was yet very pertinent that when we went to see the latest Asterix movie, “Asterix in Britain”, my favourite characters in the film were naturally the fearless Vikings, whose biggest fear was being forced to become civilized. You have to know the Finnish classic novel “Seven Brothers” to get the joke about why this is so typically Finnish. What do they say again, "when in Rome"… Bah, I’m going put up some of that famous French “résistance” and crump my way through.